POLKU KUKKALANDIAAN

17/06/2019





Jatkan edellisen postauksen mankelointimuisteloita, vaikka pelkkä itseni prässäämisen ajatteleminenkin meinaa saada kaiken kaksiulotteiseen littuun. 

Elämässäni oli siis asia, joka ei tuottanut enää mielihyvää. Sen valossa olin kaikkineni silkkaa mielipahaa; kurja lapsuus, säälittävä tulevaisuus ja sitä rataa. Asiasta oli päästävä eroon. Ainoa probleemi oli, että en tiennyt miten. Siitä kuitenkin olin vakuuttunut, että auvo aukeaisi ja harput säestäisivät loppuelämääni, jos tuo viheliäinen pattitilanne vain ratkeaisi.


Aloitin siis järisyttävän itseni mankeloimisen. Viisauksia sateli ovista ja ikkunoista. Jos kaipasi muutosta, piti kuulemma ihan tosissaan haluta sitä. Toivottu muutos tupsahtaisi siten ihan tosissaan nenän eteen, riitti kun muutti kalkkiintuneita toimintatapojaan. Tä? En siis ollutkaan tosissani, halusin vain leikisti. Johtopäätökseni oli, että jos mankelointi ei tuottanut tulosta, täytyi vaihtaa järeämpiin tosivehkeisiin. Otin käyttöön katujyrän ja puskutraktorin. Työstin ja veivasin, mutta mitään ei tapahtunut, patti oli ja pysyi.


Tässä vaiheessa olin muuttunut siksi vanhan sarjakuvan tyhmäksi kojootiksi, joka jahtasi itseään ovelampia maantiekiitäjiä. Kerta toisensa jälkeen kojootin takaa-ajo katkesi siihen, että sen yli ajettiin ja se liiskautui letuksi katuun maantiekiitäjien pyyhältäessä tie pöllyten auringonlaskuun. Ero kojootin ja itseni välillä oli vain se, että kojootti, hiukan ravisteltuaan palasi entiseen muotoonsa, minä pysyin ohueksi linttautuneena.


Sileiksi kauliintuneilla aivoillanikin tajusin, että kyseisellä menolla en kuulisi harppujen soivan koskaan. Erittäin lettuuntuneena tartuin Sydänjuttu-nimiseen kirjaan, joka oli killittänyt hyllyssäni jo tovin. Paisettanihan ei selfhelphötöillä siveltäisi enkä millään mittareilla ollut parasta mitä minulle oli tapahtunut, niin kuin kansiteksti väitti. Mutta ennen kuin kirja varsinaisesti edes alkoi olin jo hiukan kolmiulotteisempi. Alkulehdellä nimittäin luki:

Makasin lattialla poski parkettia vasten. Olin tullut töistä ja romahtanut eteiseen. En jaksanut ottaa takkia pois, enkä tehdä tuntikausiin mitään muutakaan itseni hyväksi. Jämähdin eteisen lattialle työpäivän jälkeen monena iltana peräkkäin. Joskus nukahdin kengät jalassa. (Anna Taipale, Sydänjuttu, 2017)

Jestas, ajattelin, nyt lyyti niin sanoakseni kirjoittaa. Jos nainen on maannut eteisen lattialla kuola poskella, meillä saattaa kuin saattaakin synkata. Ahmin kirjan, ensimmäisen laatuaan, kannesta kanteen, alleviivasin ja söhersin marginaalit täyteen. Itselleni Annan viisauden ydinsanoma oli tiivistetysti tämä: Ei tarvitse ensin ratkaista mitään, minkään ei tarvitse ensin muuttua, jotta harput voivat soida. Voi vaan pistää nautiskellen, lisätä sellaisia asioita eloonsa, jotka tuntuvat hyviltä ja oikeilta. Viis melkein kaikesta muusta. Sillä voipi olla, että kun alkaa systemaattisesti silitellä sieluaan, alkaa myös tapahtua.


Tajusin, että takataskussani oli kaksi asiaa, jotka kannattaa pudistella takaisin toimintakuntoonsa. Toinen oli Kipparin yön pimeinä tunteina lohdukseni lukemattomat kerrat mongertama kukka ja toinen erikoisosaamisalani nautintotaito. Kokemusta voi luultavasti verrata uskoon tulemiseen, sillä (tididim tididam, harput soivat tässä kohtaa taustalla) putoan keskelle polkua, joka johtaa kukkalandiaan.

To be continued.


AIKA ENNEN KUKKALANDIAA

29/05/2019





En voi aina ylpeillä käytösnumerollani. Kympin tytön niiata niksauttelut ovat historiaa. Alle kaikkien arvosteluasteikkojen olen mennyt itseni kohtelussa. Se etten ole sanonut peilikuvalleni päivää, antanut suunvuoroa, kuunnellut tai huomioinut on pientä. 

Ei niin hirveän kauan aikaa sitten käytin kaiken liikenevän ajan itseni mankeloimiseen, sillä elämääni oli kehittynyt pattitilanne. Liiskasin pattia hartiavoimin. Patti ei siitä pienentynyt, lopulta olimme patin kanssa yhtä. Moitin ja solvasin itseäni kunnes tiesin varmasti, että olin viallinen, todellinen mätäpaise. 

Monen kohdalle osuneen ja mankelointiani todistaneen suusta pääsi (toivottavasti) hyvissä aikeissa, sivusta katsojan helppoudella lausuttu kehotus: -Tee jotain, muuta elämäs!


Lausahdus, jota toitotetaan ajattelemattomuuden sietämättömällä keveydellä on vaarallinen ja pelottava. Hullunrohkeille ja -rikkaille se on tietysti sikahelppoa, mutta en kuulu kumpaankaan porukkaan. Pattitilanteesta mätäpaiseeksi-efektissä kiepoessani kehotuksesta tuli vihollinen, jota aloin mielikuvissani tulittaa rynnäkkökiväärillä. Useimmiten piippu osoitti kuitenkin suoraan omien silmien väliin. Miten surkea rääpäle, onneton sontaläjä ja saamaton nahjus olinkaan, kun en tuosta vain moiseen kyennyt. Ja mikä pullamössönössö, joka ei uskaltanut hypätä tyhjän päälle! Piiskasin pelkuruuttani, osaamattomuuttani ja saamattomuuttani. Ja koska lantaa piisasi omasta takaa, sisäinen rikkaruohoni ja vanha vihulaiseni huonommuuden tunne roihahti ennen näkemättömään kukoistukseen. 


Asettelin hampaani irveen ja aloin sisukkaasti kehittelemään vaihtoehtoa pahasti tökkivälle tilanteelleni. Täytyyhän asia pystyä ratkaisemaan järjellä, perkele! Sanomattakin on selvää, että lopputulemana oli rusinan ja kuiviin puristetun rätin risteymä, väkisin vääntämisestä tunnoton ihmisriepu, ilman muutosta. Sen voi lohdukseni myöntää, että jos sallin tuolloin itselleni hetken hengitystauon, sain intuitiivisen tuntemuksen jostain, joka oli valovuosien päässä, mutta heitti heikon säteensä tunkioini uumeniin. Toivon kipunan hetkellinen harhainen kokeminen ei kuitenkaan mitenkään helpottanut tilannetta. Päinvastoin, se vaikutti hihhulihommilta. Raivosin itselleni entistä enemmin, sillä tunkion ja valon välissä oli vuoren kokoinen sotkuinen ja harmaa vyyhti, jonka langanpään saatoin nähdä, mutta johon koskeminen ja jonka selvittely-yritykset johtivat vain vyyhdin vanttuuntumiseen. Ja huovutettuna vuoresta tuli entistä isompi.


Noina aikoina Kippari teki mielellään muutaman ylimääräisen törnipäivän, sillä kotona sai helposti sarjatulesta. Kun kievoin sängyssä valveilla yön pimeinä tunteina ja vaadin kuulla jotain kaunista, lohdun sanoja, ainut mitä Kipparista irtosi oli pöpperöisellä unimutinalla lausuttu kukka. Teki mieli täräyttää nyrkillä. Meni pitkään ja kuului monta kukkaa ennen kuin riisuin aseeni, luovuin pakotteista ja tajusin, että kukassa saattoi kuin saattoikin piillä pelastus. 

To be continued...


KISSA VEI KIELEN

27/05/2019





Ti ti ti  taa taa taa  ti ti ti,   . . . - - - . . . 
S O S
MAYDAY
A pu va, a pu va, aaaaa puu va!

Ollapa James Potkukelkan verbaliikka, mutta ei, vetoketjusuuemoji se täällä morsettaa. Sitä vaan, että kissa on vienyt kielen. Että jos sitä näkyy, saa palauttaa. Ja mieluusti vielä niin ystävällismielisesti, että asettelee jonkin pienen houkuttimen ihan kielen päälle, joka ulos pulpahtaessaan toivottavasti avaa vetoketjun ja vapauttaa padon.

Tai on se kissa voinut viedä aivopuoliskonkin. Sen, joka järjestelee viivan pätkistä kirjaimia, sanoja, lauseita ja tarinoita. Vetoketjusuuhymiön lisäksi tuntuu nimittäin myös keltanaamalta, jonka päälaki on säpäleinä. Niin että kaikki ei nyt saata olla korvasientä mikä siltä näyttää. Kiehuvissa vesissä ryöppäystä tässä vähiten kaipaa, kuumottaa muutenkin.

En ole kirjoittanut kahteen kuukauteen, yhteen viikkoon ja kolmeen päivään. Mitä pitempään aikaa on kulunut, sitä vakuuttuneemmaksi olen käynyt siitä, että jollain ei kellään Jaana Veellä, jostain ei mistään Viipurin naapurista voisi olla mitään sanottavaa yhtään mistään. Olisipa edes joku maxi Sloggi-yhteistyökampanja! Luin nimittäin vallitsevissa emojijamoissani erään suuresti arvostamani somevaikuttajan mielipiteen siitä, että näissä teksteissä olisi suotavaa olla muutakin sanomaa kuin kirjoittajan, tässä tapauksessa Jaana Veen, elämä. Kevyt silkkikangasvetskari huulten välissä kasvoi ajatuksen myötä panssarisuluksi. 

Mutta ei ole kissaa eikä ketään muutakaan moittiminen. On ikävä kirjoittamista. 

Tahdon takaisin pilliä puhaltelevaksi tötteröhattupääksi, sydänsilmäksi tai kieltä lerpattavaksi kierosilmäksi. Ihan keneksi vain, jolla on edes pöytälaatikkoraapustuksiin tarvittavat elimet tallella.



OI YVES !

17/03/2019





Vaaleanpunaisen lisäksi mieleni maalaa Marrakechia myös toisella värillä, ultramariinilla, lapislatsulin sinisellä, Yves'n sinisellä. 

Marrakech palauttaa mieleeni mustahopeasiniraidallisen hajuvesipullon. Te kaikki -80-luvun lopun vierelläni kulkeneet, ystävät ja tuttavat, menneet ja säilyneet, tämä on teille: Pyydän mitä vilpittömimmin anteeksi aiheuttamiani Rive Gauche-katkuja, joilta ette voineet seurassani välttyä. Kestitte lemuamiseni urhoollisesti, kiitos siitä! 


YSL:n Rive Gauche oli ensimmäinen naisen tuoksuni. En ymmärtänyt parikymppisenä tuoksuista tuon taivaallista, mutta Rive Gauche puki ylleni sellaisen varmuuden, että olin kuin köyhä tyttö Yves'n mustassa kulttismokissa. Muistan yhä miten hankin ensimmäisen putelini Finnairin Riminin lennolta ja millaista voimaa metallinen pakkaus sykki. Alyssa Ashleyn Musk-neitonen jäi sille kiitoradalle. Rive Gauche on nimikkotuoksujeni pioneeri. Se laittaa liikkeelle läpi vuosien kiemurtelevan ja aikojen myötä vaihtuvan Jaanalta tuoksuvan hajuvanan. Vieläkin ajatellessani menneitä elämänvaiheita muistot yhdistyvät vahvasti siihen, mitä tuoksua milloinkin käytin.




Joudun Marrakechissa Yves'n lumoihin. Yves rakastuu kaupunkiin -60-luvulla. Pian hän ja Pierre hankkivat sieltä ensimmäisen talonsa ja alkavat viettää säännöllisesti aikaa Marokossa. Ajelemme taksilla Medinan ulkopuolelle, missä sijaitsee pariskunnan viimeisin huvila, Villa Oasis, keskellä upeaa Jardin Majorellea. Villan vieressä on YSL-museo, joka on täynnä muotigurun asuja eri vuosikymmeniltä. Katsomme uudestaan jokunen vuosi sitten ilmestyneen Pierre Nineyn loistavasti tähdittämän YSL-elokuvan. Se lässäyttää Yves-palvontani. Elokuva antaa kuvan epävarmasta, ahdistuneesta, addiktoituneesta nerosta, joka kohtelee läheisiään miten sattuu ja ajautuu lopulta yksinäisen tuhon partaalle.




Palan kuitenkin halusta päästä privaattikierrokselle Villa Oasikseen. Haluan nähdä paikat, missä Yves ja Pierre järjestivät hulvattomia juhliaan suihkuseurapiiriystävilleen ja missä Yves milloin inspiraation, milloin tuskan vallassa piirsi luonnoksiaan. Tutkin asiaa ja selviää, että yksityiskierrokselle päästäksemme meidän pitää olla jonkin sortin luxury clubin jäseniä ja majoittua paikallisessa Four Seasonissa. Lisäksi vaaditaan 2000 punnan lahjoituspulitus YSL-Foundationille. Lippuluukulla virkailija ei ota kuuleviin korviinsa Rive Gauche-nostalgiapläjäystäni. Setelien puutetta ei kuulemma kompensoi nuoruuden pulikoinnit kyseisessä tuoksussa. Villa Oasiksen ovet eivät aukene. Köyhä, entinen, tyystin toiselle elämälle tuoksuva tyttö jatkaa vanhalla smokittomalla varmuudella matkaansa. Au revoir Yves!